Rajamaisemaa Korean
PANMUNJOMISSA

Kalvakka aamu-usva saa Soulin harmaan esikaupunkialueen näyttämään vieläkin harmaammalta. On kylmää ja puut ovat lehdettömiä, mutta bussinkuljettaja on saapunut ajallaan noutamaan retkeläiset Etelä- ja Pohjois-Korean rajalle, demilitarisoidulle vyöhykkeelle.

Teksti ja kuvat: BRITA NUMMI


DMZ:na tunnettu alue syntyi, kun Koreoiden sota päättyi kireissä ja keskeneräi­sissä tunnelmis­sa aseleposopi­mukseen vuon­na 1953. Tosin asiantuntijat sanovat, ettei sopimus lopettanut sotaa, vaan ainoastaan taistelut.

Joka tapauksessa Koreoiden raja­vyöhykkeelle, 38. leveyspiirin koh­dalle, piirrettiin kahden valtakun­nan ja samalla idän ja lännen raja. Perheet joutuivat eroon toisistaan, kansa jakautui kahteen ideologises­ti ja kouriintuntuvan kirjaimellisesti. Pohjois-Korea sulkeutui. Puheluita etelään ei enää voinut soittaa. Tietoa tihkui muutenkin vain pohjoiseen, Kiinan suuntaan. Raja on todennä­köisesti edelleen eräs maailman var­tioiduimpia piikkilanka-aitoineen ja vartiotorneineen.

- Nukuitteko hyvin? kimakkaääni­nen korealaisopas kyselee hypätes­sään linja-autoon.

- Ihan aluksi kerään teiltä passit, sillä rajamuodollisuudet ovat tiukat, hän jatkaa ja muistuttaa vielä, ettei edes linja-auton sisällä saa kuvata mitään raja-alueella.

Lähempänä Panmunjomin kau­punkia yhä tiheämpi sumu ympäröi koko aluetta. Rajan tuntumassa Im­jingakissa, Imjin-joen vierellä maas­toasuinen aseella varustettu sotilas astuu linja-autoon. Passit tarkaste­taan vielä kerran. Ikkunoista näkyy Yhtenäisyyden silta, eräs Koreoiden yhdistymisen ikoneista. Tunnelma on tiukka, mutta kaikki sujuu jous­tavasti. Mukana on vanhempi kore­alainen mies, jonka levottomilta kas­voilta paistaa huoli. Hänellä ei ole matkailijan perusvarusteita, kameraa ja opaskirjaa, ei liioin passia, mutta selvittelyjen jälkeen hänetkin otetaan mukaan.

Alueen sinisissä YK:n rakennuksissa käydään nykyisinkin vielä neuvotte­luja Koreoiden yhdistymisestä

Panmunjeomin kokoontumisau­kion ravintolassa myydään vaatimat­tomasti vähäisiä matkamuistoja, tee­tä ja korealaista aamupalaa. Linja-auton kylkeen asetetaan kellonaika: 9.40. Surullinen huvipuisto ravinto­lan kupeessa odottaa vieraitaan. Op­paan mukaan huvipuisto viestii mat­kailijoille, että he ovat tervetulleita ja että rajan aukeamista odotellaan iloisissa tunnelmissa. Opas muistut­taa, että kellonajoista on pidettävä tarkasti huolta ja että jokaisen, joka alueelle menee, on tultava samalla bussilla sieltä pois.

Vuosittain DMZ:n raja-alueella vie­railee yli 150 000 matkailijaa. Etelä- Korean viranomaiset haluavat luo­da raja-alueesta miellyttävän kuvan. Esitteessä leikkikaluja muistuttavat sotilaat tervehtivät matkailijaa maa­ilmanrauhalla ja alueen luontoa ylistetään kauniiksi. DMZ:n neljän kilometrin suojavyöhykettä kehu­taan kasvustoltaan ja eläimistöltään rikkaaksi. Alueella vaeltaa karhuja, peuraeläimiä ja linnusto on vertaan­sa vailla. Ihmiset eivät vyöhykkeelle hevin astu, sillä alue on kylvetty täy­teen maamiinoja. Tosin Etelä-Korea on puhdistanut miinoista Taesong-dongin kylän, jonka asukkaat ovat jääneet kotikonnuilleen viljelemään maata tiukoista säännöistä huolimat­ta. Kotona on oltava joka ilta kello 23 ja elämä on muutenkin rajoitet­tua. Pohjois-Korean puolella on puo­lestaan Kijongin kummituskylä, jon­ka talot ovat olleet aina tyhjiä. Tosin
yöllä kylästä kaikuvat etelään poh­joisen hallitsijaa ylistävät propagan­dalauseet ja kylän 160-metrisen tor­nin huipulla liehuu 300 kiloa pai­nava Pohjois-Korean lippu, jonka on oltava aina suurempi kuin vas­tapäätä, eteläisen veljeskansan tan­gossa oleva.

Nuorille eteläkorealaisille pohjoi­nen naapuri ei tunnu tärkeältä, eikä mieluisaltakaan. Tosin moni nuoru­kainen on suorittanut asepalveluk­sensa rajan tuntumassa. Useimmat heistä ovat tyytyväisiä 22 kuukauden asepalveluksen päättyessä.

Opas sivuuttaa kertomuksessaan leikkisän kevyesti pohjoiskorealais­ten nälänhädän ja tekniset ongelmat. Hänen mukaansa vaurastuneet etelä­korealaiset ennustavat verojen nouse­van jyrkästi, jos Koreat joskus yhdis­tyvät. Opas kertoo liikuttavan tarinan Hyundai-konsernin nokkamiehestä, pohjoiskorealaisesta Chung Ju-yun­gista, joka varasti isältään 18-vuoti­aana lehmän. Hän kuljetti lehmän Souliin maksaakseen perheensä ve­lat. Tässä hän onnistuikin ja Chun­gin loppuelämä oli tuhkimotarinaa. Sittemmin hän lahjoitti Pohjois-Ko­reaan satoja lehmiä ja muutakin; ny­kyisin Hyundai-konsernin sijoitukset Pohjois-Koreassa ovat mittavat.

Matkailijoille näytetään Pohjois- Koreaa tarkkailupisteestä, jota soti­laat vartioivat. Pohjois-Koreassakin on sumua, eikä juuri mitään näy. Sen verran kuitenkin, että Pohjois-
Korean puolelta on hakattu maasto tyystin puilta paljaaksi. Puut tulivat tarpeeseen, sillä oppaan mukaan pohjoiskorealaisilla on pulaa elin­tarvikkeista ja polttopuista. Toisaal­ta paljaaksi parturoitua rajaviivaa on helpompi valvoa. Moitteetonta eng­lantia puhuva nuori, aseistettu sotilas kertoo tavanneensa myös suomalai­sia virkamiehiä, mutta ei suostu ku­vattavaksi. Hän odottaa jo pääsevän­sä pois armeijasta ja väittää olevansa jumissa rajalla, kuin kahlittuna.

Naiskuljettaja ajaa linja-auton rau­tatieasemalle, joka kiiltelee uutuut­taan. Dorasanin aseman lipunmyyn­titoimisto on auki. Siivooja pyyhkii mopillaan tyhjän aseman lattiaa. Ai­kataulutkin on kirjoitettu valmiiksi. Liukuovet aukeavat. Kaikki on val­miina rajan lopullista aukeamista varten; siistit käymälät, lippumyymä­lät ja kahvila. Dorasania pidetään­kin Koreoiden yhteistyön symboli­na. Koreoiden yhdistyminen toisikin pussinperää pitäville eteläkorealaisil­le mahdollisuuden käydä kauppaa ja toimittaa vientituotteita rautateitä pitkin pohjoisen Euroopan perukoil­le asti. Nyt junaa Pohjois-Koreasta odotellaan vielä turhaan ja matkai­lijat saavat tyytyä muistoleimoihin. Opas varoittaa kuitenkin, ettei aina­kaan passiin kannata tällaista raja-alueen muistoleimaa laittaa, sillä lei­masta saattaa aiheutua sekaannuksia Etelä-Korean rajamuodollisuuksissa.

Tarkoin suunnitellun aikataulun mukaisesti on aika siirtyä maan al­le. Pohjois-Korean joukot rakensivat alueelle tunneleita, joista ensimmäi­nen löydettiin jo vuonna 1974. Nyt maanalaisia reittejä Pohjois-Koreasta Etelä-Koreaan on löydetty jo neljä. Valokuvaaminen on kielletty. Kame­rat kerätään pois, eikä mukana saa kuljettaa muitakaan kantamuksia. Tosin vierailu internetin Youtube-si­vustolla DMZ-retken jälkeen kertoo, että matkaa maan alle on toki kuvat­tu. Matkailijat pääsevät kävellen alas puolitoista kilometriä pitkään tunne­liin, 70 metrin syvyyteen. Tunnelin toinen pää ulottuu melkein Souliin asti. Sitä pitkin arvioitiin noin 30 000 aseistetun sotilaan pääsevän lähel­le pääkaupunkia tunnissa. Ilma on kosteaa ja raskasta hengittää. Matala käytävä päättyy tylysti piikkilankaan. Nykyisin Etelä-Korea valvoo tarkas­ti alueen rakentamista; erityisen tär­keää on pitää huolta siitä, ettei Poh­jois-Korea rakenna uusia tunneleita alueelle.

Lopuksi on aika ostaa pakolliset mat­kamuistot. Kaupan suppea valikoima sisältää DMZ-vyöhykkeellä kasvatet­tuja kasviksia, lihatuotteita ja riisiä. Koreafriikit voivat ostaa myös muis­tolaatan, johon on kiinnitetty piik­kilankaa.

Bussin kaartaessa Soulin keskus­taan huomaan vanhan, surullisen miehen puuttuvan kyydistä.

Retken päätyttyä saan tekstiviestin Suomesta. Koreoiden merirajalla on edellisenä iltana uponnut sota-alus ja 50 sotilaan arvellaan hukkuneen. Sotilaiden omaiset ovat keräänty­neet rajalle suremaan, rukoilemaan ja osoittamaan mieltään.